Kaulassa roikkuvan kamerani hihnaa puristaa nyrkki, joka näyttää siltä, että sillä on tehty paljon töitä. Värikkääseen perinteiseen asuun pukeutunut rouva yrittää kiskoa kameraa kaulastani.

Rouva puhuu ketšuaa, joka on yksi Perun virallisista kielistä espanjan ja aimaran rinnalla. En ymmärrä kieltä, joka oli aikoinaan inkavaltakunnan valtakieli, mutta sen ymmärrän, että rouva haluaa rahaa. Kuvasin nimittäin juuri hänen sikojaan ja aasejaan lupaa kysymättä.

Pyydän anteeksi, sillä en voinut kuvitella, että kukaan pahastuisi eläinten kuvaamisesta yleisen tien varressa. Ymmärrän hyvin, että ihmisten kuvaamiseen kannattaa kysyä lupa. En itsekään haluaisi tulla kuvatuksi lupaa kysymättä (vaikka niin on monta kertaa käynyt, kun olen ollut puolialasti avannossa Rovaniemellä).

Nainen hellittää otteensa kamerastani ja uhkaa heittää pyörääni isolla kivenmurikalla. ”Rouva hyvä, älkää!”, anelen. Rouva mulkaisee vihaisesti ja lähtee eläintensä perään.

Matka kohti Huascaránin kansallispuistoa jatkuu.

pyöräiljä kansallispuistossa
huarascan kansallispuisto

Pedon silmät pimeässä

Olemme lähteneet matkaan Carhuazin kylästä, jossa podin viikon verran vatsatautia.

Loivaa, tasaisen tappavaa ylämäkeä on edessä 50 kilometriä.

Pidämme ensimmäisen tauon 10 kilometrin päässä Shillan kylässä. Aasi kiljuu kylänraitilla aivan kuin siltä leikattaisiin päätä. Kohta vastaamme tepastelee sika ja viisi lammasta.

Syömme kylän ainoassa ravintolassa maittavan kala-aterian 1,50 eurolla.

Koirista ei yllätykseksemme ole tässä kylässä riesaa. Suurin vaara on kivenmurikalla uhkaileva täti.

Koska haluamme edetä korkeassa ilmanalassa maltillisesti, päätämme jäädä matkan varrelle yöksi. Löydämme suojaisan kohdan joen varrelta, sopivasti sivussa maantieltä. Vihdoinkin telttapaikka muualla kuin toisten takapihalta tai jalkapallokentätlä!

Leirimme maisemaa hallitsee lumihuippu, joka on kuin sokerihuurrettu nekku. Nenäämme kantautuu eukalyptuspuun tuoksu. Niin suloinen kuin se onkin, tämä eksoottinen kasvi ei ole täysin ongelmaton. Se on Perussa vieraslaji, joka vie vettä ja elintilaa muilta lajeilta.

Ilkka haluaa kokeilla toimiiko risukeittimemme näin korkealla. Eukalyptuspuun kaarna osoittautuu oivaksi sytykkeeksi, mutta tulen ylläpito vaatii jatkuvaa puhaltamista. Happea on toden totta vähän.

Kun ruoka on valmista, lumihuippu on kadonnut pimeyteen. Olen tukehtua pastaani, kun metsästä tuijottaa viisi silmäparia. Tietämättä mitä villielämiä alueella liikkuu, mieleeni hiipivät tiikerit, karhut ja sudet.

”Voit hengittää. Ne on lehmiä.” Ilkka rauhoittelee.

neulansilmämutka
punta olimpica

Siksakia kohti taivasta

Seuraavana aamuna kello yhdeksän saavumme kansallispuiston portille. Maksamme ilolla 7,5 euron sisäänpääsymaksun, vaikka jotkut hinnasta somekanavilla valittavatkin. Meille ilmaisiin kansallispuistoihin tottuneille ei välttämättä tule mieleen, että kansallispuistojen ylläpito maksaa.

Vuonna 1985 perustettu kansallispuisto on erityisesti kiipeilijöiden suosiossa, sillä sen korkeimmat huiput kohoavat yli 6000 metriin. Mekin saamme ihastella koko päivän Perun korkeinta 6768 metriä korkeaa Huascaránia, jonka mukaan kansallispuisto on nimetty.

Poljemme aluksi joen halkomassa vehreässä laaksossa, jossa laiduntaa lehmiä. Pittoreskiin maisemaan kätkeytyy kuitenkin konflikti luonnonsuojelun ja paikallisväestön ikiaikaisten maankäyttöoikeuksien välillä. Laidunmaat kun vaikuttavat luonnon monimuotoisuuteen.

Tie kohoaa tasaisen tappavasti ylöspäin ja muuttuu lopulta siksakiksi. Ohitsemme pyyhältää pari moottoripyöräilijää, jotka nostavat kättään tervehdyksen merkiksi. Hyvähän se on hevosvoimilla, ajattelen, kun kurvaan lihasvoimalla jo ties monenteen neulansilmämutkaan.

Neljässä tuhannessa metrissä molemmilla alkaa kivistää päätä. Nakkaamme suuhun pari kokalehteä ja pureksimme ne mälliksi huuleen. Totesin yrtin tehon parikymmentä vuotta sitten, kun edellisen kerran olin Perussa. Olo piristyy ja korkeudesta aiheutuva pääsärky katoaa aivan kuten kotoista ruusujuurta nautittaessa.

Valoa tunnelin päässä

Neljän tuhannen metrin korkeudessa pyöräily tuntuu yhtä aikaa raskaalta ja kevyeltä. Vaikka vauhti on hidas, syke on korkealla ja hengitys syvenee. Päässä on kuitenkin kumman kevyt olo.

Kyselemme jatkuvasti toisiltamme ”miten menee”, jotta voimme tarkkailla toistemme olotilaa. Vuoristotaudin kanssa kun ei ole leikkimistä.

Evästauolla ihastelemme Chopicalqui-vuoren rinteellä auringossa kimmeltävää jäätikköä. Tarkemmalla tarkastelulla voi selvästi nähdä, kuinka jäätikön raja on aiemmin ollut paljon alempana. Ilmaston lämpenemisen myötä jäätikkö on sulanut ja sen reuna on vetäytynyt korkeammalle.

Neljän tunnin sitkeän kammenväännön jälkeen saavumme Punta Olimpican tunneliin, jonka suuaukko on 4736 metrin korkeudessa.

Kuvaamme Ilkan ensimmäisen espanjankielisen TikTok-videon ja vedämme kuoritakin ja -housut päälle, sillä auringonpaisteellakin on tässä korkeudessa kylmä.

Otsalamput kypärässä ja heijastinnauha käsivarteen kiinnitettynä sukellamme 1,3 kilometrin pituisen tunnelin pimeyteen. Tunnelissa ei ole erillistä kaistaa pyöräilijöille, mutta siinä on sentään kaksi kaistaa autoilijoille toisin kuin eräässä georgialaisessa tunnelissa, jossa pidätimme henkeä jokaisen ohipyyhältäneen rekan kohdalla.

Tällä kertaa ohitsemme menee vain yksi henkilöauto. Tunneli on pelkkää alamäkeä, mutta emme silti kaahaa, jotta voimme ennakoida valottomassa tunnelia mahdolliset montut ja katosta tippuvan veden muodostamat lätäköt. Valo tunnelin toisessa päässä kasvaa metri metriltä, kunnes lopulta pullahdamme ulos häikäisevän kirkkaaseen auringonvaloon.

Vaikka somat vuoristojärvet näyttävätkin ihanteellisilta leiripaikoilta, laskettelemme 25 kilometriä alamäkeä hieman lämpimämpään ja tuulettomampaan Chacaksen kylään yöksi.

Hostellissa luvataan lämmintä vettä, mutta sitä riittää vain toiselle.

”Kylmä vesi palauttaa!” lohdutan suihkussa kiroilevaa Ilkkaa.

Seuraa pyöräretkeämme myös Instagramissa, Facebookissa ja Tiktokissa!

Tilaa uutiskirjeemme suoraan sähköpostiisi.